Nyt osaan. Nüüd oskan

Siinä se nyt meni. Äitienpäivä. Sain paljon rakkautta ja sen lisäksi tietenkin kaikkea muutakin, mitä äidit lapsilta päivittäin saavat. Olen erittäin huono pohtimaan äitiyttä. Joskus tuntuu, etten tiedä siitä paljon mitään. Tiedän vaan omasta elämästä ja omista tavoista toimia. Toki, olen lasteni myöten oppinut enemmän myötätunnosta ja välittämisestä, herkkyydestä ja rakkaudesta, haavottuvaisuudesta ja vahvuudesta. Muistan kylläkin jo alle kouluikäiseni itkeneen  maailman köyhien lasten ja orpojen takia ja suunnitelleen pyytäväni heidät aikuisena muuttamaan  meille... En silti lapsena tykännyt pahemmin leikkia  nuorempien sisarusten kanssa (saattikaan hoita ja vahtia heitä), se oli aina pakkopulla. Osaasin kuitenkin aina löytää keinon rauhoittaa itkuista pientä ihmistä. En nimittäin ole ikinä kestänyt kuunnella vauvan itkua, jos nytkin kuulen esim, jossain parvekkeella rattaissa vauvan huutavan yli puolen minuutin, ilman, että joku reagoi asiaan, tulee oloni hervottomaksi. En pysty kuvittelemaan, että olisin opettanut omia lapsia  nukkumaan jättämällä heidät yksin huutaamaan pimeään huoneeseen.. En tiedä mikä on vauvakuume. En pohtinut nuorena, että haluanko vai enkö halua lapsia, asenne oli lähinnä, et jos näitä tulee niin tulee, jos ei niin ei. Sitten kun ensimmäinen ilmoitteli tulostaan, ajattelin jotenkin näin, että  vai niin, siinä se nyt päätti tulla, no mikäs siinä, tervetuloa vaan! Puheet lasten "hankkimisesta" kuulostavat korviini oudolta. Mielestäni lapsia saadaan ja huonekaluja hankitaan. Uskon, että olisin pystynyt elämään onnellisesti myös ilman lapsia. Onneksi he ovat täällä kanssani. En osaisi heitä kaivata, jos en tuntisi heidät. 

Nyt osaan.

***

Möödas on. Emadepäev. Sain palju armastust ja lisaks sellele loomulikult kõike muud, mida emad nüüd lastelt iga päev saavad. Olen väga vilets mõtlema emaduse üle. Vahel tundub, et ma ei tea sellest midagi. Olen ka emana see, kes olen olnud alati varemgi. Muidugi olen laste kaudu õppinud rohkem kaastundest ja hoolimisest, õrnusest ja armastusest, nõrkusest ja tugevusest. Siiski ma mäletan, et juba lasteaia-eas nutsin maailma vaeste ja vanemateta laste pärast ja plaanisin, et võtan nad kõik meile elama kui suureks kasvan.  Sellest hoolimata mulle ei meeldinud hoida nooremaid vendi ja õde, see oli vahel ikka ebameeldiv kohustus. Aga ma oskasin seda. Olen alati osanud saada nutva beebi rahunema. Ma nimelt ei suuda kuulata beebi nuttu. Veel nüüdki kui kuulen näiteks kusagilt rõdult vankrist lapse nuttu, mis kestab üle poole minuti ilma, et keegi midagi ettevõtaks, tuleb tahtmine minna uksele koputama, et kuulge, teie laps nutab... Ei suuda mõelda, et oleksin õpetanud oma lapsi magama nii, et viin voodisse pimedasse tuppa, ukse kinni ja las karjub kuni jääb magama.. prrr.  Ma ei tea mis asi on beebi-palavik. Noorena ma ei mõelnud, et kas tahan lapsi või ei. Ilmselt suhtusin asja nii, et kui neid tuleb, siis tuleb, kui ei siis ei. Kui esimene tulekust teada andis, mõtlesin, et ah soo, sina nüüd siis otsustasid tulla, no mis seal ikka, tere tulemast! Jutud laste hankimisest kõlavad minu kõrva võõralt. Minu meelest lapsi saadakse ja mööblit hangitakse. Usun, et oleksin elanud õnnelikult ka ilma lasteta. Õnneks nad on nüüd siin koos minuga. Ma ei oskaks neist puudust tunda, kui ma neid ei tunneks. Nüüd oskan.

Kiitos ihanasta päivästä!

Aitäh, oli ilus päev!