Liian usein sorrun vanhempana siihen, että muka helpottaakseen ja nopeuttaakseen omaa työtä, sanon apua tarjoavalle lapselle, että kiitos kulta, pärjän kyllä itse. Joskus onnistun saamaan näistä suusta ihan kuin itsestään lipsahtavista sanoista kiinni ja pakotan ne takaisin sinne mistä meinasivat tulla. Tänäänkin onnistuin. Kun aloin töistä tullessaan kuorimaan perunoita päivällistä varten, tuli neli-vuotias kysymään, että voisiko hän pestä perunat. Sanoin, että kiitos, ei tarvi, puhtaita ovat. Sitten tyttö kysyi, että miten hän sitten voisi auttaa. Kysyin, haluaisiko hän kuoria perunoita. Halusi. Annoin hänelle kuorimaveitsen ja näytin, miten toimitaan. Selvä, sanoi tyttö ja ryhtyi hommiin. Kun eka sai kuorittu, pyysi lisää kuorittavaa. Kaksi perunaa ehtii kuorimaan! Olimme molemmat oikein iloisia ja tyytyväisiä.
Tytön kuorimia pottuja ei meinaa edes erottaa joukosta, niin hyvää jälkeä tuli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti