tiistai 29. marraskuuta 2011

Itsekkyyden palkka. Isekuse palk.

Päätin tänään klo 19.30 paistaa jääkaapista pois viimeisen klöntin viikonloppuna tehdystä piparitaikinasta. Siitä riitti neljään pellilliseen. Että kello oli jo "ilta" ( ja mitä tärkeintä, lapset olivat jo leiponeet 7 pellillista sunnuntaina), käytin valtaani, enkä päästänyt ketään mukaan paistopuuhiin.  Mutta erittäin ikävä ihminen olin siinä vaiheessa, kun piparit tulivat uunista - annoin jokaisen lapsen ottaa vaan kaksi piparia! Paljastan tässä, että olin tietoisesti itsekäs ja tiukka, koska minua hieman otti päähän, että sunnuntain seitsemästä pellillisestä jäi minulle vaan se pari piparia, ja näistäkin oli joku nuolaissut kuorrutuksen pois. Joten pakkohan mun nyt oli varmistaa, että tällä kertaa saan hiukan enemmän!? En tietenkään paljastanut lapsille oikeata syytä tiukkaan linjaan, vaan korostin myöhäistä kellonaikaa ja mahdollisuutta saada herkkuja huomennakin. Miten siinä sitten kävikään...   tietenkin itsekkyys "palkittiin". Poltin viimeisen pellillisen sen verran pahasti, että haisen varmaan jouluaattoon asti kärventyneille pipareille.

Tontut kuulemma käyvät jo vakoilukeikoilla. Kolmevuotias ties kertoa.
Sanoi myös, että ei mitään hätää, koska hän on kyllä kiltti. Ja että joulupukki kyllä tuo hänelle jotain ihania juttuja, ainakin sydämiä, tähtiä ja kukkia ja pinkkiä ja violettia.
Näin sitä luodaan pukille paineita...


Küpsetasin õhtul 4 plaaditäit pipakooke. Lapsi küpsetama ei lasknud ja kui koogid valmis, lubasin neist igaühel võtta täna vaid kaks koogikest. Olin teadlikult väga isekas, sest pühapäevasest 7 plaaditäiest jäi mulle ainult paar piparkooki, nendeltki glasuur pealt ära limpsitud. Nüüd siis tahtsin kindlustada, et saan veits rohkem. Isekus maksis kätte ja viimane plaaditäis kõrbes ahju nii põhjalikult ära, et haisen vist pühadeni välja kõrbenud piparkookidele...

Kolmeaastane teadis rääkida, et päkapikud juba käivad. Aga, et tema on nii-kui-nii nii hea, et saab kindlasti jõuluvanalt midagi toredat, nagu näiteks
  südameid, tähekesi ja lilli ja  roosat ja violetti!
Ei ole jõuluvanal lihtne...

maanantai 28. marraskuuta 2011



Vaikka minä unohtaisin koko joulun, niin meillä ei sitä valttämättä huomaisikaan. Se kun hiipii kotiimme ihan itsestään. Ensin huomaan, että jostain on löydetty tontulakki, pian toinen ja kohta niitä viliseekin ympärillä useampi. Pöydille ilmestyy lelumainoksia ja keskeneräisiä lahjalistoja. Kauppalistoihin ilmestyvät piparitaikinan ainekset. Vaatimalla vaaditaan hakemaan kellarikomerosta jouluvalot ja pian ne jo loistaa ikkunoissa, sängynpäädyissä, maljakoissa ja ties missä. Ihan huomaamattani olen mukana tekemässä taikinoita ja työntämässä uuniin kymmeniä pellillisiä pipareitä, kantamassa kaupasta kilotolkulla klementiinejä ja kaivelemassa lapsille jouluyllätyksiä varten esille askartelutarvikkeita. Ja joulun tuoksu tulee tekemisten mukaan. Meillä se on pipareiden paistamisen ja klementiinien tuoksuinen. Veikkaan, ettei täällä hirveästi valitettais, jos näillä kahdella herkulla mentäisi aattoon asti. Tai siis no, minä valittaisin. Että muutakin on syötävää.
Siitä sujuvasti tän iltaiseen hetken-helmeen :
"Dooooriis, doooriis, veit muuun sydämeeen", hoilotti kolmevuotias suu täynnä mandariineja ja tonttulakki hassusti päässä. 11v roikkui jääkaapin ovella, ja mietti, että mitä ottaisi sieltä leivän päälle. "Ota  jo jotain ja laita ovi kiinni", kuului jonkun kommenti. Hetken päästä huikkasi 11v, "Äiti, onko toi koskenkorva-levite tarkoitettu leivän päälle, vai tarviitko sitä jossain muualla?" 

TÄH?

Aaa, joo... se koskenlaskija.... juu leivän päälle, leivän päälle...

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Fotojaht "Jalad", Valokuvametsästys "Jalat"

Siis jalad. Kergema vastupanuteed minnes, otsisin  vanade fotode hulgast. Üht-teist leidsin. Mõned blogis juba olnud, mõned olemata.






Jalgu leiate juurde SIIT,

Lisää jalkoja löytyy TÄÄLTÄ

Pitkin viikkoa..

...kerään ajatuksia ja tilanteita, mitä haluaisn laittaa ylös tänne blogiin. Jalostan päässäni jotkut ajatuksista hienoiksi ja maalailen värikkäitä kuvia tilanteista. Kun viikonloppuna sitten tulee se hiljainen hetki, että hereillä olemme vaan minä ja tietokone, on pää tyhjä. Siis aivan mahdottoman tyhjä...   ihan kun täydestä ämpäristä olisi yhtäkkiä pudonnut pohja..  Ja jos sitten saankin jostain ajatuksesta kiinni, niin  se tuntuu jotenkin mitattomalta, sellaiselta, että viitsinkös semmosesta ees kirjoitella! Jos päätän, että viitsin, niin seuraavaksi alan pohtima, että kirjoitaanko tän nyt viroksi vai suomeksi. Siinä vaiheessa alkaa ottaa päähän - eihän tän bloggailun ole tarkoitus olla semmoista, että postauksia syntyy puoli väkisin ja itteensä kanssa väitellessä! On jäänyt monta postausta sen takia tekemättä...  Onko mulle nyt alitajuisesti käynyt näin, että kun nykyään pääsen bloggaamaan niin harvoin, niin silloin on tunne, että pitäisi kirjoittaa jostain suuremmasta tai tärkeämmästä, kuin vaan arjen pienistä hetkistä? Jotenkin surullista, kun päivien helmiä ovat kuitenkin just ne pienet hetket.
 Kuten tänäänkin. 
"Ällöttävän hyviä!" sanoi kolmevuotias, kun maisteli illalla tekemiäni munattomia marenkejä.
 Kun kolme nuorinta leikkivät piilosta, huusi laskemassa ollut kolmevuotias "Kukko kiekuu, täältä tullaan!" 
Kun menin hoputtamaan 9v tyttöä lopettamaan lukemista ja käymään jo nukkumaan, huomasin, että 11v tyttöni nukkui omassa sängyssä vällyjen välissä hymy huulilla ja tonttulakki päässä...  


Kaunista joulun odotusta kaikille!


Ja musiikin melkein unohdin. Tämä sopii nyt tunnelmaani:

perjantai 25. marraskuuta 2011

Hetki talteen.

Karkkipäivän karkit kulhossa ja porukka pöydän ympärillä juttelemassa ja karkkeja napsimassa. Kunnes 3 vuotias juhlavasti ilmoittaa, että nyt on teidän mahat ihan täynnä karkkia, eikä sinne mahdu enää yhtään ja että nyt mahtuu karkkeja vaan hänen masuun. Ja nostaa kulhon oman nenän eteen. Lisää sitten pienen hilpeän hetken jälkeen, että olkoon, huomenna saate kuitenkin jokainen vielä yhden karkin ja hän syö sitten loput. 

***
Kommipäeva kommid kausis ja pere laua ümber juttu ajamas ja komme napsimas. Kuni meie 3 aastane tirts pidulikut teatab, et kuulge, teie kõhud on nüüd küll komme nii täis, et rohkem ei mahu ja et nüüd mahub komme ainult tema kõhtu. Ja tõstab kommikausi oma nina ette.  Lisab siis paari minuti pärast, et okei, saate homme veel igaüks ühe kommi ja et tema sööb siis lõpud.



sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Fotojaht "20.11 2011" Valokuvametsästys "20.11 2011"

20.11.2011 Good day..
Hommikul oli nõnna armas päikseline ja karge ilm, et täiesti vabatahtlikult küsisin pesamuna käest, et äkki läheks täna oma hoovist pisut kaugemale mängima, näiteks uuele mänguplatsile! Tirtsul lõid silmad särama ja teatas, et oli seda mänguplatsi just unes näinud (näeb vist unes ära mis päev toob :) ja et lähme kohe. Läksime siis. Ilm püsis meie rõõmuks päikselisena ja et riideid sai selga topitud poole kapi jagu, siis karge külmgi tundus päris armas.
***
Oli niin mukava aurinkoinen sää tänään aamulla, että ihan vapaaehtoisesti kysyin nuorimmaiselta, että lähdettäiskö tänään omaa pihaa kauemmas leikkimään, vaikka uudelle leikkikentälle! Tytön silmät kirkastuivat ja innoissaan selitti, että oli nähnyt sitä puistoa unessakin, ja että lähdetään heti! Mentiin sitten. Sää pysyi ihanan aurinkoisena ja että olimme pukeneet päälle ainakin puoli kaapillista vaatteita, niin pirteä pakkaskelikin tuntui ihanalta.










Mingil ajal hakkasid meil kõhud korisema ja otsustasime koju sööma minna, kuigi jah, loodus pakkus täna ka igasugu hõrgutisi.
***
Jossain vaiheessa alkoi meillä mahat murisemaan ja päätettiin lähteä kotiin syömään, vaikka kyllä se luontokin herkkuja näytti tarjoavan.



 Avastasin täna 20.11.2011, et minu puhul ei pea paikka ütlus, et tunnen "midagi/kedagi" sama hästi kui oma taskuid. Olin õhtul juba oma 15 minutit otsinud väikest "tööriista" millega saab õmblusi lahti harutada, et oma uued teksad endale sobivaks õmmelda, kui naljaga pooleks ( et vaevalt keegi isegi teab milline se "tööriist" välja näeb) hõikasin, et ega see kellelegi juhuslikult kusagil vastu pole tulnud. 14 a poeg, kes sealsamas kõrval kooki näris, teatas rahulikult, et kuule,see on su oma koti seesmises taskus ....  No huh! Olin muidugi positiivselt üllatunud, et poiss üleüldse teadis mis riistast jutt käib. Aga kas mind just rõõmustab, et tal minu koti taskutest nii hea ülevaade on, selles pole ma just kindel.  Tal oli muidugi hea seletus - ise ma olevat käskinud tal sealt "midagi kunagi" otsida... ja noh, ausalt öeldes, see kõlab üpris usutavalt. (Püksid on muideks vaja nüüd jälle kokku õmmelda, ja see pole üldse nii lõbus kui lahti harutamine)
***
Huomasin tänään 20.11.2011, että minun kohdalla ei pida paikkaansa sanonta, että tunnen "jotain" yhtä hyvin kuin omat taskuut. Olin jo ainakin 15 min etsinyt käsityölaatikosta ratkojaa korjatakseen sopivaksi itselleni hiljattain ostamat farkut, kun ihan vitsillään (no että tuskin kukaan edes tietää, että mikä se ratkoja on) huikkasin, että onko kukaan sattunut sitä näkemään. 14v poikani, joka mussutteli vieressäni  omenapiirakkaa, ilmoitteli tyynen rauhallisesti, että katopas oman repun sisätaskusta... No höh! Olin tietenkin positiivisesti yllättynyt, että kaveri ties mikä ratkoja on. Mut en ole ihan varma, ilahduinko siitä, että hän tietää myös minun repun taskujen sisällön. Hänellä oli kyllä hyvä selitys - itse minä kuulemma käskin hänen hakea sieltä "joskus jotain"..  niin, ja rehellisesti sanottuna, se kuulosti aika uskottavalta. (Farkut muuten, on nyt siinä vaiheessa, että pitäisi ommella takaisin kiinni ja se ei oo yhtään niin hauskaa kuin purkaaminen)


Teiste hetki päevast 20.11.2011 võid piiluda SIIT
***
Lisää aiheesta "20.11.2011" löydät TÄÄLTÄ